Sielunhoito on ihmisen auttamista, tukemista ja lohduttamista elämän kaikissa vaiheissa, ilossa ja surussa, sairaudessa ja terveydessä. Sen perimmäisenä ajatuksena on kohdata kärsivä, syrjitty tai sairas ihminen ja osoittaa kristillistä lähimmäisenrakkautta ja armahtavaisuutta. Sielunhoito voi olla osa terapiaprosessia, jolloin terapiassa yhdistyy teologinen ja psykologinen tietämys – kyseessä on ns. pastoraalipsykoterapia.

Tutkimuksen perusteella on todettu, että uskonnollisia ja eksistentiaalisia näkemyksiä ja vakaumuksia esiintyy enemmän terapeuttien vastaanotolle hakeutuvilla kuin terapeuteilla itsellään. Pastoraalipsykoterapiassa ihmisen eksistentiaalinen ja uskonnollinen ulottuvuus otetaan vakavasti, mutta terapian tehtävä ei ole vain uskonnollinen vaan tehtävä muodostuu asiakkaan elämän kokonaisuuden huomioimisesta. Pastoraalipsykoterapia on avointa eikä apua hakevalta tiedustella hänen uskonnollista vakaumusta tai kuulumista kirkkoon.

Pastoraalipsykoterapiassa huomioidaan, että elämänkatsomukselliset ongelmat voivat aiheuttaa emotionaalisia konflikteja ja murheita ja nämä voivat vastaavasti olla synnyttämässä elämänkatsomuksellisia ongelmia ja kyseenalaistaa elämän mielekkyyden.

Terapeuteilla, jotka käyttävät sielunhoitoa osana työtään, on usein ratkaisukeskeinen, asiakaskeskeinen, perheterapeuttinen tai psykodynaaminen terapeuttikoulutus sielunhoitajan koulutuksen lisäksi. Useat terapeutit ovat koulutukseltaan myös ev.lut. pappeja, ja heidän vaitiolovelvollisuutensa on suomalaisessa yhteiskunnassa kaikkein voimakkain, siitä on säätänyt Suomen eduskunta. Sielunhoidollinen terapiasuhde on kestoltaan usein 5-20 tapaamiskertaa.