Ahdingossa oleva ihminen voi saada  erilaisia diagnooseja riippuen esimerkiksi aikakaudesta, kulttuurista, lääkäristä tai potilaan odotuksista.

 

 

 

Väsynyt, kivulias, tarmoton ja uniongelmainen potilas saatetaan diagnosoida samojen oireiden perusteella eri tavoin. Nykyään krooninen väsymysoireyhtymä on yleinen esimerkiksi Englannissa, fibromyalgia on suosittu Suomessa, ja sähköallergia, amalgaamiyliherkkyys ja loppuun palaminen vaivaavat puolestaan ruotsalaisia.  

 

Historian dosentti Petteri Pietikäinen ja apulaisylilääkäri Jari Turunen ovat kirjoittaneet mielenkiintoisen artikkelin ahdingossa olevan potilaan diagnosoimisesta ennen ja nyt. Ahdingolla artikkelin kirjoittajat tarkoittavat tukalaa tilaa ja hätää, johon kietoutuvat sairastamisen ja oireilun lisäksi työelämän muutokset, taloudelliset huolet, ihmisen lähiyhteisön ongelmat ja muut elämäntilanteen vaikeudet.

 

Historiantutkimus on osoittanut, miten mm. depression (masennus), paniikkihäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön yleisyys on lisääntynyt jopa monikymmenkertaisesti muutaman vuosikymmenen aikana vaikka näiden sairauksien esiintyvyys väestössä ei ole kasvanut. Ruotsalainen lääketieteen tohtori Anders Hansen on tuonut esille, miten ADHD:n diagnosointi on kasvanut räjähdysmäisesti. Hän huomauttaa, että jos kymmenen prosenttia kaikista lapsista tarvitsee diagnoosin ja amfetamiinijohdannaislääkettä selviytyäkseen koulusta, ei vika ole näissä vilkkaissa lapsissa vaan koulussa. Ei taida olla harvinaista sekään, että muutkin ajallemme epäedulliset synnynnäiset persoonallisuuden piirteet diagnosoidaan - esimerkiksi ujous sosiaalisten tilanteiden peloksi.


Väsynyt, kivulias, tarmoton ja uniongelmainen potilas saatetaan diagnosoida samojen oireiden perusteella eri tavoin riippuen aikakaudesta, kulttuurista, lääkäristä tai potilaan odotuksista. 


Ahdingon lääketieteellistymisen käännekohta oli vuosi 1880. Tuolloin julkaistiin yhdysvaltalaisen hermolääkärin George Beardin kirja, jonka aiheena oli uusi sairaus, neurastenia eli heikkohermoisuus. Kirja herätti heti ilmestyessään paljon huomiota, ja se käännettiin nopeasti ranskaksi ja saksaksi. Beard näki neurastenian yhdysvaltalaisia liikemiehiä ja muita ylemmän keskiluokan aivotyöläisiä vaivaavana sairautena, mutta vuosisadan loppuun mennessä se oli levinnyt kaikkiin yhteiskuntaluokkiin niin vanhalla kuin uudella mantereella.

Kysymys on ns. tarttuvista diagnooseista, jotka kiinnittyvät vahvasti kunkin aikakauden arvoihin, ihmiskuvaan ja mentaliteettiin. Ne leviävät noin kymmenessä vuodessa ensin lääketieteeseen ja sen jälkeen yhä laajempien väestönosien puheeseen ja sairausselityksiin. Ahdingon diagnosoimisessa neurasteniaa seurasi neuroosi ja uusinta vaihetta edustaa nykyinen välittäjäaineteoria, jossa ahdinko selitetään biokemiallisesti. Samalla depressiosta on tullut uusi kansantauti. Terveyden ja sairauden välisen harmaan vyöhykkeen väliin jäävien elämänongelmien ja tukalien tilojen medikalisointi (lääketieteellistyminen) on nykyisin hyvin tavallista. 

Psykiatrian historioitsija Edward Shorterin mukaan ihmiset ovat ruvenneet kuvaamaan koettua ahdinkoa ja hätää depressioksi, vaikka kurjasta olosta ja kärsimyksestä (unhappiness) ainoastaan osa liittyy psykiatriseen sairastamiseen ja tästäkin vain osa depressioon. Osa tutkijoista tunnustaa työelämän murrokset ja erilaiset menetykset depression etiologiaksi, mutta hoitosuositusten kulmakivinä ovat silti aivokemialliset teoriat ja lääkehoidot sekä mielen terapointi.

Pietikäinen ja Turunen kaipaavat hoidon ja diagnostiikan rinnalle uusia demedikalisoivia näkökulmia ahdinkoon. Vaihtoehtoiset näkökulmat ovat tarpeellisia, koska nykyinen lääketieteessä vallitseva toimintatapa (diagnoosista hoitoon) ei aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla, vaan saattaa jopa lisätä oireilua yleensä ja ahdinko-­oireilua erityisesti, kun potilaiden kyky ratkaista oman elämänsä ongelmia unohtuu. Kuinka voisin vaikuttaa elämääni ennen kuin välittäjäainepitoisuudet on saatu kohdalleen? Pietikäinen ja Turunen esittävätkin laajempaa viitekehystä potilaan tilanteen tarkastelemiseksi: potilaan elämäntilanne olisi analysoitava laadullisesti ja yksityiskohtaisemmin unohtamatta mennyttä mutta katsomalla tulevaan, työn muutos ja ammatillinen historia olisi tutkittava oleellisesti paremmin kuin nykyään ja pyrittävä nivomaan ne yhteen uudella tavalla, kodin huolet ja taloudellinen tilanne kuuluisivat myös tutkimuksen piiriin, samoin kuin potilaan henkilökohtaiset ajattelu­, vuorovaikutus­ ja toimintatavat.


Nykyinen lääketieteessä vallitseva toimintatapa (diagnoosista hoitoon) ei aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla, vaan saattaa lisätä ahdinko-oireilua, kun potilaiden kyky ratkaista oman elämänsä ongelmia unohtuu.


Mitä tästä opimme? Auttajina meidän on tunnistettava olevamme aikamme ihmis- ja sairauskäsityksien vaikutusalueella. Vain tämän ymmärryksen kautta voimme tuoda esiin asiakkaan ahdingon todellisen laadun ja merkityksen ja auttaa asiakasta toipumaan ja ratkaisemaan elämänsä ongelmia. Yksi näkökulma ihmisen ahdinkoon ei riitä, vaan auttajina meidän on työskenneltävä integratiivisesti: selvitettävä asiakkaan ainutlaatuinen tilanne ja lähtökohdat, hyödynnettävä terapiatyöskentelyssä monipuolisesti eri taustateorioita ja otettava erilaisia terapeuttisia keinoja ja hoitopolkuja käyttöön. Jos olemmekin terapeutteina edellä mainitun jo oivaltaneet, niin hoitopolkujen työstämisessä olemme vasta alkuvaiheessa. Esimerkiksi monilla psyykkisillä ongelmilla on somaattinen ilmenemistapa: stressi, ahdistus tai pelko aiheuttavat yleensä fyysisiä reaktioita ja tiloja, joiden lieventyminen on olennaista toimintakyvyn palautumiselle. Tämän lisäksi asiakkaan tulisi myös saada käsitellä ongelmansa syitä ja saada rohkaisua edistyäkseen. Asiakkaan kannalta voisi oikea hoitopolku olla esimerkiksi psykofyysisen fysioterapian ja keskusteluterapian yhdistelmä.

 

 

Entä pitäisikö käyttää sanaa potilas vai asiakas? Potilas on saanut diagnoosin, asiakkaalla sitä ei välttämättä ole. Diagnoosi luo ammattilaiselle välittömästi mielikuvan siitä, mikä asiakasta vaivaa ja terapeutti alkaa hoitaa asiakasta diagnoosin mukaisesti. Toisaalta saadakseen terapiaa, lääkehoitoa, sairauspäivärahaa, kuntoutus- tai eläke-etuuksia asiakkaalla on oltava diagnoosi. Ja joskus diagnoosin tai piirteisyyden (omaleimainen ja monimuotoinen käyttäytymiskuva) tunnistaminen on vuosien kärsimysten jälkeen suuri helpotus asiakkaalle. Hän palautuu kokemusmaailmassaan normaalien ihmisten kirjoihin takaisin, hän vain sairastaa jotain psyykkistä sairautta tai omaa erityiset persoonallisuuden piirteet samoin kuin joku toinen elää diabeteksen tai sepelvaltimotaudin kanssa. Toisaalta, ellei tarvetta erityisesti ole, kaikkia ihmiselämän kolhuja, vastoinkäymisiä tai ongelmia ei tarvitse diagnosoida ja silti ihminen on oikeutettu saamaan terapeuttista tukea ja apua, jos kokee sen itse tarpeelliseksi.

Sanon ajoittain asiakkaalle, että jospa masennus onkin oire, ei sairaus. Jotkut asiakkaistani pitävät tätä itsestään selvyytenä, toiset puolestaan eivät tartu tähän lausahdukseen lainkaan, he kokevat omistavansa sairauden nimeltä masennus ja myös sanoittavat sen vahvasti. Masennus ei kuitenkaan yleensä ala parantua, ennen kuin on päästy käsittelemään ihmisen mennyttä ja nykyisyyttä, hänen ihmissuhteitaan, pettymyksiä, tulevaisuuden unelmia ja kokeilemaan keinoja, joiden avulla nykyisyys ja tulevaisuus alkavat tuntua alakulon sijaan kiinnostavalta – ennen kuin näköalattomuus vaihtuu maisemiksi.

Lähde:

Petteri Pietikäinen & Jari Turunen: Oirekuvien historiaa - ahdingon diagnosointi ennen ja nyt. Duodecim Vol. 123 No. 14/2007